Haikeus ja elämisen vaikeus

Miksi tekee mieli aina kirjoittaa kun alkaa ahdistaa? Kumma harmaus tänään. Vaikka sain paljon aikaan. Vastustus, välitilaan putoaminen, läsnäolottomuus, maadoittumattomuus, tylsyys. Se sama lilluva sumuinen tila, jossa olin kesällä 2009. Vajosin itseeni, en ollut ihan kiinni kehossani. Proteiinien puutetta? Haluttomuutta, tahdottomuutta, suunnattomuutta. Vastuun väistelyä, itseinhoa. Epäonnistumisia ihmissuhteissa. Epäonnistuminen uralla etenemisessä, kamppailua toimeentulosta, jatkuvaa muuttelua, ei kiintopistettä. Fokus hukassa. Tarvitsen tämän yksinäisen ajan jotta voin tulla tietoiseksi näistä omista taipumuksistani, joiden olemassaoloa en mielelläni tunnusta.

Paljon vanhaa on lähtenyt irti, liikkeelle. Isoja muutoksia, tai askelia jotka piti ottaa ennemmin tai myöhemmin. Joku haikeus aina irtipäästämisessä. Yann Tiersen. Apeus, melankolia, surumielisyys. Tunteita vastaan taistelu, niiden alaspainaminen.

Mistä tulee tämä halu feidata, olla rauhassa, yksin? Sosiaaliset kontaktit rasittavat, maailma tuntuu karkealta enkä näe mihin kuulun. Olen irti, en löydä yhteyttä, samanhenkisyyttä. Puhuminen, keskustelu, ajattelu tuntuu sietämättömän hankalalta, olen jossain kaukana. Tekee mieli vaan kadota olemattomiin. Menen johonkin sössötys löysään passiivivälitilaan, olen omassa sumussani, maailma tuntuu hirveän raskaalta ja väärältä. En jaksaisi olla tekemisissä ihmisten kanssa. Kyseenalaistan omaa olemistani, omia motiivejani, manipulointi-halua. Olen liian hiljainen, näkymätön, mitäänsanomaton. Läpinäkyvän harmaavalkoinen myötäilijä, tahdoton. Miksi kyselen muilta mitä he haluavat, miksen kysy itseltäni mitä haluan? Tai miksen tiedä mitä haluan. Minullahan on mahdollisuus luoda ihan mitä haluan. Mutta mitä haluan ja miten luon sen? Joo se rajattomuus. Tuntuu että muiden kanssa oleminen on jatkuvaa rajojeni vartiointia. Se uuvuttaa.

Kai se on hyväksyttävä että olen tällainen runosielu, kaunosielu mikälie sielu. Tai sielukas. No parempi kai sielukas kuin sieluton. Lapsenomainen tyttönainen poikatyttö homssuinen ja unelmoiva. Pallopää. Salamyhkäinen rihmanapsija. Lumihangen kimallus on minusta vastustamattoman viehättävää. Mitä kovempi pakkanen, sen enemmän kimaltavia lumikiteitä. Se on uskomattoman kaunista ja jaksan hurmaantua siitä vieläkin, vaikka olen jo yli kolmekymmentävuotias ihminen. Lapsuudesta jo muistan talvisen pakkastähtitaivaan tummansinisen. Ja kirkkaan valkoisen hangen lumikimalluksen. Enkelipölyä maan pinnalla. Siitäköhän tulee helmikuu. Lumihelmistä, jääpuikoista.

Helmi. Terävä kivi joutuu simpukkaan, simpukka alkaa tuottaa helmiäistä lievittääkseen vieraan esineen tuottamaa ärsytystä ja kipua. Tuskasta syntyy helmi.

 

Muistan sen murrosajan parikymppisenä nuorena aikuisena. Kun irtauduin turvallisesta jumiutuneesta vanhempien sanelemasta maailmasta. Se tyhjyys, läheisriippuvuus. Se tyhjyys on läsnä nytkin, ehkä vähän eri muodossa. Miksi kuvittelen että olen kaiken yläpuolella, että osaan jo kaiken enkä enää mene pois tasapainosta. Ehkä olen aina heikko. Osittain. Se ei katoa mihinkään. Se tyhjyys, jota usein yritän täyttää liialla syömisellä, sokerilla, kahvilla, netissä surffaamisella. Miksi se tyhjyys on aina vaan yhtä pelottavaa, vaikka muka olen henkisellä polullani oppinut löytämään tyyneyden ja oman keskukseni?

Luulen tietäväni, enkä tiedä luulevani.

Tyhjyys - pysähdys - tauko. Uskallanko olla ja antaa tyhjyyden hyökyä päälleni, imaista mukaan? Loputtomaan ajattomaan pyörteeseen. Hukunko sinne, vilkutan kättä kun vajoan veteen mustaan pinnan alle. Sanon hymyillen heihei rakkaille, niille kanssakulkijoille, jotka kanssani tähän virtaan astuivat. Aikansa kaikella ja nyt ollaan tultu jonkun tien päähän, murrokseen muutokseen.

Toiminta - liike - virtaus. Olen todella väsynyt. En jaksaisi liikkua, mutta on pakko. Pakotan itseni liikkeelle jotta tyhjyys ja ahdistus eivät valtaisi minua. Lunastan paikkani tekemällä, suorittamalla. Olemalla joka paikassa yhtä aikaa, monena, koko ajan, tauotta. Suollan materiaalia pakonomaisesti vaikka kaivoni ehtyy. En malta odottaa että se täyttyy luonnostaan, vaan käytän pohjavesivarannotkin loppuun ennenaikaisesti. Kulutan voimavarojani. Kulun. Akku tyhjenee.

Kohta menen nukkumaan laatuseurassa: yksin. En tarvitse ketään täyttämään tyhjyyttäni. Nukun niin pitkään kuin unta riittää ja herään levänneenä ja virkistyneenä. Näen merkityksellisiä unia ja eheydyn. Lataan akkuni unen aikana.

Kallio

TOUKOKUU 2011

Kävelen kujaa varjoista, kerrostalojen reunustamaa. Asun täällä, kaarevassa talossa. Nyt. Takapuolessani tuntuu vielä lämpö, auringon lämmittämä kallio. Istuin päivänä keväisenä kalliolla Kalliossa. Kivi, graniitti, äiti maa. La pacha mama. Ei ole Lavapies, ei Retiro Madrid. Nyt on Kallio, Helsinki. Peruskallio, Suomi. Täällä juuret ja takapuolessa lämpö äiti maani, auringon lämmittämän Kallion kuumotus.

Tällaisena aurinkoisena kevätpäivänä kumma haikeus. Yksin syöty jäätelö kirjaston takana. Tuttuja kasvoja tulee vastaan kadulla. Tässä on kotini, täällä minut tunnetaan. Kuitenkin ikävä jotain muuta. Aina. Miksi? Polttava kaukokaipuu, joka ei täyty matkustamalla. Ikävä menneitä ihmissuhteita, taaksejäänyttä elämää. Latinalaisamerikkalaisia kotijuhlia, ufokeskusteluja, moottoripyörän kyydissä viilettämistä halki Gran Vían. Puistomeditaatioita Retirossa.

Kuitenkin aina lähdin. Minä olin se joka lähti. En jäänyt jahkaamaan muuttuisiko tilanne. Muutuin itse.

Mitä sitten elämältäni haluan? Kuka päättäisi puolestani? Mikä puute, halu kehittyä minua ajaa takaa? Pakkomielle vieriä ettei sammaloidu. Ja miksi niin pelkään pysähtyä, olla paikoillaan? Mitä vikaa on sammaleessa? Kalliossa ei sammaletta ole. Siellä ihmisten takapuolet ovat kuluttaneet kaiken elollisen aineksen kivien päältä.

Nyt saa melankolia riittää tälle päivälle. Jatkan vaan elämistä nykyhetkessä ja otan kaiken irti siitä. Tätäkin tulee vielä joskus ikävä. Kun olen toisessa elämäntilanteessa. Sitten joskus.

KESÄKUU 2011

Voikukan höytyvät ilmassa, niityllä. Kuin sataisi lunta, valkeaa hahtuvaa. Mutta ilma on lämmin, luonto vihertää tuoksuu. Näen varjoni asfaltilla. Aurinko lämmittää selkää. Varjo piirtyy maahan etuviistoon: kädet, pää, hartiat. Joku ajaa pyörällä melkein varjoni päältä. Melkein pääni päältä. Mutta ei osu, hurraa! Sireenit tuoksuu. Pihlajankukat haisee. Alkukesä. Ihana! Linnut laulaa, aurinko lämmittää maata, ilmaa, ihoa. Iho hengittää lämpöä, valoa. Imee talven varalle lukseja, aurinkoenergiaa.

Käväisy Kiven maisemissa, juurilla, kallioisessa maaperässä. Siellä on sammalta kivien päällä ja metsolan kantele soi. Sammaloitunut Kivi, heh. Käyn järvessä uimassa. Sinne jää talviturkki. Hyvästi marraskuun raskaus, luopumiset, nahanluonti! Sinne jää ero, kissan kuolema, entinen koti, entiset ihmissuhteet. Koko entinen elämä. Sinne huuhtoutuu vanha minä ja uusi minä nousee aalloista. Neitokainen, kesä-keijulainen, perhosmekkoa kantava.

Kallion kirjaston edessä tutkailen myytäviä kirjoja, poistokirjoja, monien ihmisten lukemia. Tai lukemattomia - kuka tietää. Miksi myydä luettuja, jos ovat muutenkin lainassa, käytössä? Vasen olkapääni kutisee, iholle on  lentänyt ötökkä, näen silmäkulmasta jotain tummaa. Luulen kärpäseksi tai kimalaiseksi ja automaattisesti käännän päätä, puhallan hyönteisen pois. Mutta se onkin perhonen! Perhonen istahtaa olalleni keskellä kaupunkia, ja minä puhallan sen pois. Kaduttaa. Kadulla kaduttaa.

Olin siis kirjaston takana ja edessä, olen kulkenut molempia sivuja myöten. Olen kääntänyt lukemattomia sivuja kirjotetuista kirjoista, selannut tiedostoja, surffannut tiedon ja mielikuvituksen valtamerissä. Lainasto. Elämä lainassa. Kirjoittamatta. Kalliossa, Kalliosta, Kallioon. Muutto, muutosta, muutokseen.

Metamorfoosi: muna, toukka, kotelo, perhonen. Ja ne välit. Ne kaikki välitilat kun ei vielä ole toukka eikä perhonen. Ne piinalliset tyhjät kohdat jotka huutavat täytettä osakseen. Ja jotka eivät täyty väkisin. 

Täällä olen nyt, tässä ja nyt. Vuonna 2011 kesäkuussa sijaintina Kallio. Elämän tutkimusmatka syvenee, pysyttelee aloillaan, jää. Lähteminen on menettänyt viehätyksensä. Jääminen on paljon antoisampaa.

Soy libre como el viento y el mar. Olen vapaa kuin tuuli ja meri, suonissani virtaa hapekas veri.

Rakkaudentäyteinen päivä kehokulkuneuvossa

Oli helppo ihana päivä. Inspiraatiota, jakamista, virtausta, luovuutta. Laulua, musiikkia, hierontaa, tanssia, meditaatiota, yhteyttä. Luettelomaiseen tapaani jatkan. Söin ruisleipää. Istuin bussissa. Kävelin. Kävin kaupassa, ostin ravintoa – polttoainetta keholleni. Tankkasin mahalaukkuun makaronia. Availin ovia, puhuin ihmisille. Halasin ihmisiä, pidin heitä kädestä. Minun jalkateräni hierottiin. Roikuin pyörätuolissa olevan ihmisen päällä pää alaspäin. Hieroin ihmisselän ja kädet. Pitelin kynää oikean käden sormilla, kirjoitin. Käsien kautta annamme ja vastaanotamme. Käsieni kautta kulki seteleitä, kolikoita, tekstiilejä, mustikoita. Kaikki kiertää ikuisesti, energia muuttaa muotoaan. Solumme uusiutuvat jatkuvasti, kehomme on liikkeessä, muutostilassa.

Tämä varvas on sama varvas kuin 7 vuotta sitten, mutta siinä ei ole enää yhtään samoja soluja. Onko se siis sama varvas? Mikä tekee minusta minut? Miksi murehdin pieniä rintoja, karvaisia käsivarsia, finnejä kasvoissa? Eikö tämä keho annettu minulle juuri siksi että se on täydellinen kulkuneuvo sielulleni tässä elämässä! Se soveltuu tehtäväänsä viimeistä piirtoa myöten. Ja joku voi nähdä kauneutta karvoissani, rinnoissani, näppylöissäni, vaikka en aina itse näe. Tai koe, tunne tai kuule. Ja ehkä tämän kuulovaurionkin kehitin siksi ettei tarvitsisi kuulla kaikkia valituksia, rumia sanoja, ilkeitä viiltäviä loukkauksia. 

Montako senttiä on vyötärönympärys, entä kasvojen ryppyjen määrä? Vieläkö munasoluja riittää jos haluan hedelmöittyä tässä elämässä? Elänkö sata vuotta ja mitä elämälläni teen jos niin kauan täällä hengaan?

Riittääkö, riitänkö? Yletänkö? Kurkotan jotain onnea joka on aina ihan vähän tuonnempana. Ei koskaan tässä. Mitä jos vaan tykkäisin tästä lihaksikkaasta reidestäni, liian suurista ja liian sinisistä silmistäni, avautuneesta sydämestäni ja puhtaasta maksastani. Rakastaisin käsivarren luitani ja kietoisin ne itseni ympärille. Ihastelisin irtonaista nahkaani, lihasten päällä liukuvaa. Sanoisin polvilleni, varpailleni, lonkilleni: ”Kiitos että kuljetatte minua halki kaupungin vilinän, arvostan työtänne suuresti.” Ja hymyilen bussikuskille, vaikka sataa räntää ja on kylmä.

Kyllä rakkautta on. Jokaisessa hetkessä, hengenvedossa. Keuhkojen laajentuessa sydämen ympärillä, rakkautta on.

Ja kyllä, loppuelämäksi riittää tehtävää. Aion nauraa liikaa, liian kovaa ja väärissä kohdissa. Aion nauraa, laulaa, puhua, soittaa pianoa ja rumpuja, tanssia elämän sykkeen tahdissa. Aion hengittää hitaasti ja hartaasti, kiihkeästi ja ahnaasti. Aion kuunnella ja kuulla aitoja asioita, elää aitoa elämää, jolla on merkitystä. Ja aloitan sen nyt.  Olen jo se miksi aion tulla. Tässä täydellisessä kehokulkuneuvossa joka minulle on annettu, jonka otin ja valitsin. Täydellisin kehokulkuneuvo juuri tähän tarkoitukseen.  

Päivä sokkona

Sumenee, kaikki sulautuu. Äänet tunkee tajuntaan. Askeleet, puhe, erilaiset kengät, askellusten paino, rytmi, melodia. Olen jotenkin turvassa maailmalta. Ei jatkuvaa visuaalista tykitystä, silmien ärsytystä. Kaikki hiljenee, tulee pilveksi ympärilleni. Minut ympäröi turvallinen sumupilvi. Kun minä en näe maailmaa, ehkä maailmakaan ei näe minua. Keskityn enemmän hetkeen, hengitykseeni, asentoon. Hapuilen seiniä, hidastan askelta. Tunnen tämän reitin. Osaan kulkea tätä käytävää, mutta silti – missä seinä, ovi, ovenkahva? Tiedän että tämä ovi on ruskea, mutta näkisinkö sen ruskeana jos en tietäisi?

Vähän kauempana ylhäällä kattopaneelit. Tulinko koskaan ajatelleeksi että reunoilla tummaa, kattopaneelit vaaleita.  Ja valot.  Ne erottuu. Kattolamput. Makaan siis selälläni tässä airex-matolla. Kuinka kauan olen maannut? Verkkokalvot pehmeinä, vastaanottavina. Minä pehmeä, vastaanottava. Keho sumua, pumpulia. Jotenkin laajempi, ei niin selväpiirteinen. Näenkö siis kokonaisuuksia enemmän nyt? Ei niin kiire selittää koko ajan. Voin rauhassa vaipua ajatuksiini, jättää ympäristön havainnoinnin vähemmälle. Tiedostaa ajatukseni, olla lähempänä itseäni. Ei tarvitse juosta joka paikkaan koko ajan. Voi olla tässä vaan. Läsnä. Istua ilman sosialisoinnin pakkoa.  Ja kuitenkin siinä on vaara jäädä kuoreensa, tulla läpinäkyväksi, sumeaksi.  Onko vaarallista olla näkymätön? Onko näkymätön jos tuntuu siltä? Minä kuoressani? Vai onko kuori tullut pehmeäksi kerrokseksi, jonka voi läpäistä helposti. Huokoinen kuori. Ilmakuori. En voi mennä rikki, niinkö? Mihin siis kuorta tarvitsen?

Tulen riippuvaisemmaksi puheesta, toisten avusta, sanallisesta informaatiosta. Pärjääminen. Yksin, minä itte. Voiko kukaan pärjätä yksin? Emmekö kaikki tarvitse toisiamme?

Ja käyn sokkona saunassa, antaudun keskusteluun tuntemattoman kanssa. Yhtäkkiä tiedämmekin toisistamme aimo annoksen asioita. Emme olekaan enää tuntemattomia. Alastomia kyllä. Alastomia totuuden edessä, elämän ja ihmisen haurauden, tarvitsevuuden edessä, alla, takana, sivulla ja päällä. Tarvitsemme toisiamme, me kaikki. Olkaamme toistemme silmät, korvat, jalat, kädet. Siinä hauraudessa on kauneutta, voimaa. Voimaa tarvita, pyytää, olla sitä mitä olemme. Kaikkien puutteidemme kera. Puutteiden jotka tekevät meistä ainutlaatuisia, täydellisiä sellaisina kuin olemme. Alastomat kehomme tarvitsevat lämpöä, suojaa. Nautimme löylyn lämmöstä ja toistemme lämmöstä, yhteydestä, yhteisymmärryksestä, sisaruudesta.

Tatjana auttaa minut asemalle. Taluttaa, opastaa, kuljettaa. Ja junaan, ratikkaan, kauppaan, kotiin. Teen munavoita sokkona. Osaan tehdä. Ai miten hyvältä maistuu karjalanpiirakka munavoilla, kun en näe. Keskityn vain makuun, tuoksuun. Siihen miltä rapea ruiskuori tuntuu poskieni sisäpinnoilla. Rouskis. Lämmin karjalanpiirakka. Syömme ja puhumme toistemme suihin, tilaan välillämme. Keskustelut tulevat nautittavimmiksi, aidommiksi. Mennään heti syvälle, asioiden ytimiin. Pinta karisee, ei tarvitse päteä.

Käteni osuu kuumaan kattilaan, turhiin alahyllyillä roikkuviin tavaroihin joita en käytä. Miksi säilön näitä turhia tavaroita niin että ne haittaavat, estävät arkista aherrustani. Ovat tiellä! Sokeana sen vasta tajuan, tajuan laittaa sivuun asiat joita en juuri nyt tarvitse. Keskityn siis hetkeen, hidastan. Teen yhden asian kerralla. En ahnehdi. Nautin. Oliko tämä läsnäoloharjoitus? Luottamusharjoitus?

Ole sinä minun oppaani, minä olen sinun karttasi. Jaa tietosi, anna auliisti eteenpäin kaikki mitä sinulla on. Se on ainoa tapa kokea runsautta, antaa pois, päästää irti. Silloin on myös tilaa uusien asioiden tulla, jäädä, pysyä tai jatkaa matkaa.

Sisäinen näkökyky kehittyy. Tärkeimpiä asioita ei näe silmillään. Vain sydämellään näkee riittävän tarkasti.

Vasen silmä näki tämän

Oikea silmä näki tämän

Näkymä ilman laseja