Miksi tekee mieli aina kirjoittaa kun alkaa ahdistaa? Kumma harmaus tänään. Vaikka sain paljon aikaan. Vastustus, välitilaan putoaminen, läsnäolottomuus, maadoittumattomuus, tylsyys. Se sama lilluva sumuinen tila, jossa olin kesällä 2009. Vajosin itseeni, en ollut ihan kiinni kehossani. Proteiinien puutetta? Haluttomuutta, tahdottomuutta, suunnattomuutta. Vastuun väistelyä, itseinhoa. Epäonnistumisia ihmissuhteissa. Epäonnistuminen uralla etenemisessä, kamppailua toimeentulosta, jatkuvaa muuttelua, ei kiintopistettä. Fokus hukassa. Tarvitsen tämän yksinäisen ajan jotta voin tulla tietoiseksi näistä omista taipumuksistani, joiden olemassaoloa en mielelläni tunnusta.
Paljon vanhaa on lähtenyt irti, liikkeelle. Isoja muutoksia, tai askelia jotka piti ottaa ennemmin tai myöhemmin. Joku haikeus aina irtipäästämisessä. Yann Tiersen. Apeus, melankolia, surumielisyys. Tunteita vastaan taistelu, niiden alaspainaminen.
Mistä tulee tämä halu feidata, olla rauhassa, yksin? Sosiaaliset kontaktit rasittavat, maailma tuntuu karkealta enkä näe mihin kuulun. Olen irti, en löydä yhteyttä, samanhenkisyyttä. Puhuminen, keskustelu, ajattelu tuntuu sietämättömän hankalalta, olen jossain kaukana. Tekee mieli vaan kadota olemattomiin. Menen johonkin sössötys löysään passiivivälitilaan, olen omassa sumussani, maailma tuntuu hirveän raskaalta ja väärältä. En jaksaisi olla tekemisissä ihmisten kanssa. Kyseenalaistan omaa olemistani, omia motiivejani, manipulointi-halua. Olen liian hiljainen, näkymätön, mitäänsanomaton. Läpinäkyvän harmaavalkoinen myötäilijä, tahdoton. Miksi kyselen muilta mitä he haluavat, miksen kysy itseltäni mitä haluan? Tai miksen tiedä mitä haluan. Minullahan on mahdollisuus luoda ihan mitä haluan. Mutta mitä haluan ja miten luon sen? Joo se rajattomuus. Tuntuu että muiden kanssa oleminen on jatkuvaa rajojeni vartiointia. Se uuvuttaa.
Kai se on hyväksyttävä että olen tällainen runosielu, kaunosielu mikälie sielu. Tai sielukas. No parempi kai sielukas kuin sieluton. Lapsenomainen tyttönainen poikatyttö homssuinen ja unelmoiva. Pallopää. Salamyhkäinen rihmanapsija. Lumihangen kimallus on minusta vastustamattoman viehättävää. Mitä kovempi pakkanen, sen enemmän kimaltavia lumikiteitä. Se on uskomattoman kaunista ja jaksan hurmaantua siitä vieläkin, vaikka olen jo yli kolmekymmentävuotias ihminen. Lapsuudesta jo muistan talvisen pakkastähtitaivaan tummansinisen. Ja kirkkaan valkoisen hangen lumikimalluksen. Enkelipölyä maan pinnalla. Siitäköhän tulee helmikuu. Lumihelmistä, jääpuikoista.
Helmi. Terävä kivi joutuu simpukkaan, simpukka alkaa tuottaa helmiäistä lievittääkseen vieraan esineen tuottamaa ärsytystä ja kipua. Tuskasta syntyy helmi.
Muistan sen murrosajan parikymppisenä nuorena aikuisena. Kun irtauduin turvallisesta jumiutuneesta vanhempien sanelemasta maailmasta. Se tyhjyys, läheisriippuvuus. Se tyhjyys on läsnä nytkin, ehkä vähän eri muodossa. Miksi kuvittelen että olen kaiken yläpuolella, että osaan jo kaiken enkä enää mene pois tasapainosta. Ehkä olen aina heikko. Osittain. Se ei katoa mihinkään. Se tyhjyys, jota usein yritän täyttää liialla syömisellä, sokerilla, kahvilla, netissä surffaamisella. Miksi se tyhjyys on aina vaan yhtä pelottavaa, vaikka muka olen henkisellä polullani oppinut löytämään tyyneyden ja oman keskukseni?
Luulen tietäväni, enkä tiedä luulevani.
Tyhjyys - pysähdys - tauko. Uskallanko olla ja antaa tyhjyyden hyökyä päälleni, imaista mukaan? Loputtomaan ajattomaan pyörteeseen. Hukunko sinne, vilkutan kättä kun vajoan veteen mustaan pinnan alle. Sanon hymyillen heihei rakkaille, niille kanssakulkijoille, jotka kanssani tähän virtaan astuivat. Aikansa kaikella ja nyt ollaan tultu jonkun tien päähän, murrokseen muutokseen.
Toiminta - liike - virtaus. Olen todella väsynyt. En jaksaisi liikkua, mutta on pakko. Pakotan itseni liikkeelle jotta tyhjyys ja ahdistus eivät valtaisi minua. Lunastan paikkani tekemällä, suorittamalla. Olemalla joka paikassa yhtä aikaa, monena, koko ajan, tauotta. Suollan materiaalia pakonomaisesti vaikka kaivoni ehtyy. En malta odottaa että se täyttyy luonnostaan, vaan käytän pohjavesivarannotkin loppuun ennenaikaisesti. Kulutan voimavarojani. Kulun. Akku tyhjenee.
Kohta menen nukkumaan laatuseurassa: yksin. En tarvitse ketään täyttämään tyhjyyttäni. Nukun niin pitkään kuin unta riittää ja herään levänneenä ja virkistyneenä. Näen merkityksellisiä unia ja eheydyn. Lataan akkuni unen aikana.
Paljon vanhaa on lähtenyt irti, liikkeelle. Isoja muutoksia, tai askelia jotka piti ottaa ennemmin tai myöhemmin. Joku haikeus aina irtipäästämisessä. Yann Tiersen. Apeus, melankolia, surumielisyys. Tunteita vastaan taistelu, niiden alaspainaminen.
Mistä tulee tämä halu feidata, olla rauhassa, yksin? Sosiaaliset kontaktit rasittavat, maailma tuntuu karkealta enkä näe mihin kuulun. Olen irti, en löydä yhteyttä, samanhenkisyyttä. Puhuminen, keskustelu, ajattelu tuntuu sietämättömän hankalalta, olen jossain kaukana. Tekee mieli vaan kadota olemattomiin. Menen johonkin sössötys löysään passiivivälitilaan, olen omassa sumussani, maailma tuntuu hirveän raskaalta ja väärältä. En jaksaisi olla tekemisissä ihmisten kanssa. Kyseenalaistan omaa olemistani, omia motiivejani, manipulointi-halua. Olen liian hiljainen, näkymätön, mitäänsanomaton. Läpinäkyvän harmaavalkoinen myötäilijä, tahdoton. Miksi kyselen muilta mitä he haluavat, miksen kysy itseltäni mitä haluan? Tai miksen tiedä mitä haluan. Minullahan on mahdollisuus luoda ihan mitä haluan. Mutta mitä haluan ja miten luon sen? Joo se rajattomuus. Tuntuu että muiden kanssa oleminen on jatkuvaa rajojeni vartiointia. Se uuvuttaa.
Kai se on hyväksyttävä että olen tällainen runosielu, kaunosielu mikälie sielu. Tai sielukas. No parempi kai sielukas kuin sieluton. Lapsenomainen tyttönainen poikatyttö homssuinen ja unelmoiva. Pallopää. Salamyhkäinen rihmanapsija. Lumihangen kimallus on minusta vastustamattoman viehättävää. Mitä kovempi pakkanen, sen enemmän kimaltavia lumikiteitä. Se on uskomattoman kaunista ja jaksan hurmaantua siitä vieläkin, vaikka olen jo yli kolmekymmentävuotias ihminen. Lapsuudesta jo muistan talvisen pakkastähtitaivaan tummansinisen. Ja kirkkaan valkoisen hangen lumikimalluksen. Enkelipölyä maan pinnalla. Siitäköhän tulee helmikuu. Lumihelmistä, jääpuikoista.
Helmi. Terävä kivi joutuu simpukkaan, simpukka alkaa tuottaa helmiäistä lievittääkseen vieraan esineen tuottamaa ärsytystä ja kipua. Tuskasta syntyy helmi.
Luulen tietäväni, enkä tiedä luulevani.
Tyhjyys - pysähdys - tauko. Uskallanko olla ja antaa tyhjyyden hyökyä päälleni, imaista mukaan? Loputtomaan ajattomaan pyörteeseen. Hukunko sinne, vilkutan kättä kun vajoan veteen mustaan pinnan alle. Sanon hymyillen heihei rakkaille, niille kanssakulkijoille, jotka kanssani tähän virtaan astuivat. Aikansa kaikella ja nyt ollaan tultu jonkun tien päähän, murrokseen muutokseen.
Toiminta - liike - virtaus. Olen todella väsynyt. En jaksaisi liikkua, mutta on pakko. Pakotan itseni liikkeelle jotta tyhjyys ja ahdistus eivät valtaisi minua. Lunastan paikkani tekemällä, suorittamalla. Olemalla joka paikassa yhtä aikaa, monena, koko ajan, tauotta. Suollan materiaalia pakonomaisesti vaikka kaivoni ehtyy. En malta odottaa että se täyttyy luonnostaan, vaan käytän pohjavesivarannotkin loppuun ennenaikaisesti. Kulutan voimavarojani. Kulun. Akku tyhjenee.
Kohta menen nukkumaan laatuseurassa: yksin. En tarvitse ketään täyttämään tyhjyyttäni. Nukun niin pitkään kuin unta riittää ja herään levänneenä ja virkistyneenä. Näen merkityksellisiä unia ja eheydyn. Lataan akkuni unen aikana.
Kuulostaa osittain erittäin tutulta... Isekin olen pohtinut samantyyppisiä asioita ja nyt olen antanut itselleni yhä enemmän luvan vaan olla "tyhjyydessä" ja epävarmuudessa, ja tehdä tai olla tekemättä. Voimaa sulle, ole armollinen ja hellä itsellesi. <3
VastaaPoista