TOUKOKUU 2011
Kävelen kujaa varjoista, kerrostalojen reunustamaa. Asun täällä, kaarevassa talossa. Nyt. Takapuolessani tuntuu vielä lämpö, auringon lämmittämä kallio. Istuin päivänä keväisenä kalliolla Kalliossa. Kivi, graniitti, äiti maa. La pacha mama. Ei ole Lavapies, ei Retiro Madrid. Nyt on Kallio, Helsinki. Peruskallio, Suomi. Täällä juuret ja takapuolessa lämpö äiti maani, auringon lämmittämän Kallion kuumotus.
Tällaisena aurinkoisena kevätpäivänä kumma haikeus. Yksin syöty jäätelö kirjaston takana. Tuttuja kasvoja tulee vastaan kadulla. Tässä on kotini, täällä minut tunnetaan. Kuitenkin ikävä jotain muuta. Aina. Miksi? Polttava kaukokaipuu, joka ei täyty matkustamalla. Ikävä menneitä ihmissuhteita, taaksejäänyttä elämää. Latinalaisamerikkalaisia kotijuhlia, ufokeskusteluja, moottoripyörän kyydissä viilettämistä halki Gran Vían. Puistomeditaatioita Retirossa.
Kuitenkin aina lähdin. Minä olin se joka lähti. En jäänyt jahkaamaan muuttuisiko tilanne. Muutuin itse.
Mitä sitten elämältäni haluan? Kuka päättäisi puolestani? Mikä puute, halu kehittyä minua ajaa takaa? Pakkomielle vieriä ettei sammaloidu. Ja miksi niin pelkään pysähtyä, olla paikoillaan? Mitä vikaa on sammaleessa? Kalliossa ei sammaletta ole. Siellä ihmisten takapuolet ovat kuluttaneet kaiken elollisen aineksen kivien päältä.
Nyt saa melankolia riittää tälle päivälle. Jatkan vaan elämistä nykyhetkessä ja otan kaiken irti siitä. Tätäkin tulee vielä joskus ikävä. Kun olen toisessa elämäntilanteessa. Sitten joskus.
KESÄKUU 2011
Voikukan höytyvät ilmassa, niityllä. Kuin sataisi lunta, valkeaa hahtuvaa. Mutta ilma on lämmin, luonto vihertää tuoksuu. Näen varjoni asfaltilla. Aurinko lämmittää selkää. Varjo piirtyy maahan etuviistoon: kädet, pää, hartiat. Joku ajaa pyörällä melkein varjoni päältä. Melkein pääni päältä. Mutta ei osu, hurraa! Sireenit tuoksuu. Pihlajankukat haisee. Alkukesä. Ihana! Linnut laulaa, aurinko lämmittää maata, ilmaa, ihoa. Iho hengittää lämpöä, valoa. Imee talven varalle lukseja, aurinkoenergiaa.
Käväisy Kiven maisemissa, juurilla, kallioisessa maaperässä. Siellä on sammalta kivien päällä ja metsolan kantele soi. Sammaloitunut Kivi, heh. Käyn järvessä uimassa. Sinne jää talviturkki. Hyvästi marraskuun raskaus, luopumiset, nahanluonti! Sinne jää ero, kissan kuolema, entinen koti, entiset ihmissuhteet. Koko entinen elämä. Sinne huuhtoutuu vanha minä ja uusi minä nousee aalloista. Neitokainen, kesä-keijulainen, perhosmekkoa kantava.
Kallion kirjaston edessä tutkailen myytäviä kirjoja, poistokirjoja, monien ihmisten lukemia. Tai lukemattomia - kuka tietää. Miksi myydä luettuja, jos ovat muutenkin lainassa, käytössä? Vasen olkapääni kutisee, iholle on lentänyt ötökkä, näen silmäkulmasta jotain tummaa. Luulen kärpäseksi tai kimalaiseksi ja automaattisesti käännän päätä, puhallan hyönteisen pois. Mutta se onkin perhonen! Perhonen istahtaa olalleni keskellä kaupunkia, ja minä puhallan sen pois. Kaduttaa. Kadulla kaduttaa.
Olin siis kirjaston takana ja edessä, olen kulkenut molempia sivuja myöten. Olen kääntänyt lukemattomia sivuja kirjotetuista kirjoista, selannut tiedostoja, surffannut tiedon ja mielikuvituksen valtamerissä. Lainasto. Elämä lainassa. Kirjoittamatta. Kalliossa, Kalliosta, Kallioon. Muutto, muutosta, muutokseen.
Metamorfoosi: muna, toukka, kotelo, perhonen. Ja ne välit. Ne kaikki välitilat kun ei vielä ole toukka eikä perhonen. Ne piinalliset tyhjät kohdat jotka huutavat täytettä osakseen. Ja jotka eivät täyty väkisin.
Täällä olen nyt, tässä ja nyt. Vuonna 2011 kesäkuussa sijaintina Kallio. Elämän tutkimusmatka syvenee, pysyttelee aloillaan, jää. Lähteminen on menettänyt viehätyksensä. Jääminen on paljon antoisampaa.
Soy libre como el viento y el mar. Olen vapaa kuin tuuli ja meri, suonissani virtaa hapekas veri.
Kävelen kujaa varjoista, kerrostalojen reunustamaa. Asun täällä, kaarevassa talossa. Nyt. Takapuolessani tuntuu vielä lämpö, auringon lämmittämä kallio. Istuin päivänä keväisenä kalliolla Kalliossa. Kivi, graniitti, äiti maa. La pacha mama. Ei ole Lavapies, ei Retiro Madrid. Nyt on Kallio, Helsinki. Peruskallio, Suomi. Täällä juuret ja takapuolessa lämpö äiti maani, auringon lämmittämän Kallion kuumotus.
Tällaisena aurinkoisena kevätpäivänä kumma haikeus. Yksin syöty jäätelö kirjaston takana. Tuttuja kasvoja tulee vastaan kadulla. Tässä on kotini, täällä minut tunnetaan. Kuitenkin ikävä jotain muuta. Aina. Miksi? Polttava kaukokaipuu, joka ei täyty matkustamalla. Ikävä menneitä ihmissuhteita, taaksejäänyttä elämää. Latinalaisamerikkalaisia kotijuhlia, ufokeskusteluja, moottoripyörän kyydissä viilettämistä halki Gran Vían. Puistomeditaatioita Retirossa.
Kuitenkin aina lähdin. Minä olin se joka lähti. En jäänyt jahkaamaan muuttuisiko tilanne. Muutuin itse.
Mitä sitten elämältäni haluan? Kuka päättäisi puolestani? Mikä puute, halu kehittyä minua ajaa takaa? Pakkomielle vieriä ettei sammaloidu. Ja miksi niin pelkään pysähtyä, olla paikoillaan? Mitä vikaa on sammaleessa? Kalliossa ei sammaletta ole. Siellä ihmisten takapuolet ovat kuluttaneet kaiken elollisen aineksen kivien päältä.
Nyt saa melankolia riittää tälle päivälle. Jatkan vaan elämistä nykyhetkessä ja otan kaiken irti siitä. Tätäkin tulee vielä joskus ikävä. Kun olen toisessa elämäntilanteessa. Sitten joskus.
KESÄKUU 2011
Voikukan höytyvät ilmassa, niityllä. Kuin sataisi lunta, valkeaa hahtuvaa. Mutta ilma on lämmin, luonto vihertää tuoksuu. Näen varjoni asfaltilla. Aurinko lämmittää selkää. Varjo piirtyy maahan etuviistoon: kädet, pää, hartiat. Joku ajaa pyörällä melkein varjoni päältä. Melkein pääni päältä. Mutta ei osu, hurraa! Sireenit tuoksuu. Pihlajankukat haisee. Alkukesä. Ihana! Linnut laulaa, aurinko lämmittää maata, ilmaa, ihoa. Iho hengittää lämpöä, valoa. Imee talven varalle lukseja, aurinkoenergiaa.
Käväisy Kiven maisemissa, juurilla, kallioisessa maaperässä. Siellä on sammalta kivien päällä ja metsolan kantele soi. Sammaloitunut Kivi, heh. Käyn järvessä uimassa. Sinne jää talviturkki. Hyvästi marraskuun raskaus, luopumiset, nahanluonti! Sinne jää ero, kissan kuolema, entinen koti, entiset ihmissuhteet. Koko entinen elämä. Sinne huuhtoutuu vanha minä ja uusi minä nousee aalloista. Neitokainen, kesä-keijulainen, perhosmekkoa kantava.
Kallion kirjaston edessä tutkailen myytäviä kirjoja, poistokirjoja, monien ihmisten lukemia. Tai lukemattomia - kuka tietää. Miksi myydä luettuja, jos ovat muutenkin lainassa, käytössä? Vasen olkapääni kutisee, iholle on lentänyt ötökkä, näen silmäkulmasta jotain tummaa. Luulen kärpäseksi tai kimalaiseksi ja automaattisesti käännän päätä, puhallan hyönteisen pois. Mutta se onkin perhonen! Perhonen istahtaa olalleni keskellä kaupunkia, ja minä puhallan sen pois. Kaduttaa. Kadulla kaduttaa.
Olin siis kirjaston takana ja edessä, olen kulkenut molempia sivuja myöten. Olen kääntänyt lukemattomia sivuja kirjotetuista kirjoista, selannut tiedostoja, surffannut tiedon ja mielikuvituksen valtamerissä. Lainasto. Elämä lainassa. Kirjoittamatta. Kalliossa, Kalliosta, Kallioon. Muutto, muutosta, muutokseen.
Metamorfoosi: muna, toukka, kotelo, perhonen. Ja ne välit. Ne kaikki välitilat kun ei vielä ole toukka eikä perhonen. Ne piinalliset tyhjät kohdat jotka huutavat täytettä osakseen. Ja jotka eivät täyty väkisin.
Täällä olen nyt, tässä ja nyt. Vuonna 2011 kesäkuussa sijaintina Kallio. Elämän tutkimusmatka syvenee, pysyttelee aloillaan, jää. Lähteminen on menettänyt viehätyksensä. Jääminen on paljon antoisampaa.
Soy libre como el viento y el mar. Olen vapaa kuin tuuli ja meri, suonissani virtaa hapekas veri.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti