Oli helppo ihana päivä. Inspiraatiota, jakamista, virtausta, luovuutta. Laulua, musiikkia, hierontaa, tanssia, meditaatiota, yhteyttä. Luettelomaiseen tapaani jatkan. Söin ruisleipää. Istuin bussissa. Kävelin. Kävin kaupassa, ostin ravintoa – polttoainetta keholleni. Tankkasin mahalaukkuun makaronia. Availin ovia, puhuin ihmisille. Halasin ihmisiä, pidin heitä kädestä. Minun jalkateräni hierottiin. Roikuin pyörätuolissa olevan ihmisen päällä pää alaspäin. Hieroin ihmisselän ja kädet. Pitelin kynää oikean käden sormilla, kirjoitin. Käsien kautta annamme ja vastaanotamme. Käsieni kautta kulki seteleitä, kolikoita, tekstiilejä, mustikoita. Kaikki kiertää ikuisesti, energia muuttaa muotoaan. Solumme uusiutuvat jatkuvasti, kehomme on liikkeessä, muutostilassa.
Tämä varvas on sama varvas kuin 7 vuotta sitten, mutta siinä ei ole enää yhtään samoja soluja. Onko se siis sama varvas? Mikä tekee minusta minut? Miksi murehdin pieniä rintoja, karvaisia käsivarsia, finnejä kasvoissa? Eikö tämä keho annettu minulle juuri siksi että se on täydellinen kulkuneuvo sielulleni tässä elämässä! Se soveltuu tehtäväänsä viimeistä piirtoa myöten. Ja joku voi nähdä kauneutta karvoissani, rinnoissani, näppylöissäni, vaikka en aina itse näe. Tai koe, tunne tai kuule. Ja ehkä tämän kuulovaurionkin kehitin siksi ettei tarvitsisi kuulla kaikkia valituksia, rumia sanoja, ilkeitä viiltäviä loukkauksia.
Montako senttiä on vyötärönympärys, entä kasvojen ryppyjen määrä? Vieläkö munasoluja riittää jos haluan hedelmöittyä tässä elämässä? Elänkö sata vuotta ja mitä elämälläni teen jos niin kauan täällä hengaan?
Riittääkö, riitänkö? Yletänkö? Kurkotan jotain onnea joka on aina ihan vähän tuonnempana. Ei koskaan tässä. Mitä jos vaan tykkäisin tästä lihaksikkaasta reidestäni, liian suurista ja liian sinisistä silmistäni, avautuneesta sydämestäni ja puhtaasta maksastani. Rakastaisin käsivarren luitani ja kietoisin ne itseni ympärille. Ihastelisin irtonaista nahkaani, lihasten päällä liukuvaa. Sanoisin polvilleni, varpailleni, lonkilleni: ”Kiitos että kuljetatte minua halki kaupungin vilinän, arvostan työtänne suuresti.” Ja hymyilen bussikuskille, vaikka sataa räntää ja on kylmä.
Kyllä rakkautta on. Jokaisessa hetkessä, hengenvedossa. Keuhkojen laajentuessa sydämen ympärillä, rakkautta on.
Ja kyllä, loppuelämäksi riittää tehtävää. Aion nauraa liikaa, liian kovaa ja väärissä kohdissa. Aion nauraa, laulaa, puhua, soittaa pianoa ja rumpuja, tanssia elämän sykkeen tahdissa. Aion hengittää hitaasti ja hartaasti, kiihkeästi ja ahnaasti. Aion kuunnella ja kuulla aitoja asioita, elää aitoa elämää, jolla on merkitystä. Ja aloitan sen nyt. Olen jo se miksi aion tulla. Tässä täydellisessä kehokulkuneuvossa joka minulle on annettu, jonka otin ja valitsin. Täydellisin kehokulkuneuvo juuri tähän tarkoitukseen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti