Sumenee, kaikki sulautuu. Äänet tunkee tajuntaan. Askeleet, puhe, erilaiset kengät, askellusten paino, rytmi, melodia. Olen jotenkin turvassa maailmalta. Ei jatkuvaa visuaalista tykitystä, silmien ärsytystä. Kaikki hiljenee, tulee pilveksi ympärilleni. Minut ympäröi turvallinen sumupilvi. Kun minä en näe maailmaa, ehkä maailmakaan ei näe minua. Keskityn enemmän hetkeen, hengitykseeni, asentoon. Hapuilen seiniä, hidastan askelta. Tunnen tämän reitin. Osaan kulkea tätä käytävää, mutta silti – missä seinä, ovi, ovenkahva? Tiedän että tämä ovi on ruskea, mutta näkisinkö sen ruskeana jos en tietäisi?
Vähän kauempana ylhäällä kattopaneelit. Tulinko koskaan ajatelleeksi että reunoilla tummaa, kattopaneelit vaaleita. Ja valot. Ne erottuu. Kattolamput. Makaan siis selälläni tässä airex-matolla. Kuinka kauan olen maannut? Verkkokalvot pehmeinä, vastaanottavina. Minä pehmeä, vastaanottava. Keho sumua, pumpulia. Jotenkin laajempi, ei niin selväpiirteinen. Näenkö siis kokonaisuuksia enemmän nyt? Ei niin kiire selittää koko ajan. Voin rauhassa vaipua ajatuksiini, jättää ympäristön havainnoinnin vähemmälle. Tiedostaa ajatukseni, olla lähempänä itseäni. Ei tarvitse juosta joka paikkaan koko ajan. Voi olla tässä vaan. Läsnä. Istua ilman sosialisoinnin pakkoa. Ja kuitenkin siinä on vaara jäädä kuoreensa, tulla läpinäkyväksi, sumeaksi. Onko vaarallista olla näkymätön? Onko näkymätön jos tuntuu siltä? Minä kuoressani? Vai onko kuori tullut pehmeäksi kerrokseksi, jonka voi läpäistä helposti. Huokoinen kuori. Ilmakuori. En voi mennä rikki, niinkö? Mihin siis kuorta tarvitsen?
Tulen riippuvaisemmaksi puheesta, toisten avusta, sanallisesta informaatiosta. Pärjääminen. Yksin, minä itte. Voiko kukaan pärjätä yksin? Emmekö kaikki tarvitse toisiamme?
Ja käyn sokkona saunassa, antaudun keskusteluun tuntemattoman kanssa. Yhtäkkiä tiedämmekin toisistamme aimo annoksen asioita. Emme olekaan enää tuntemattomia. Alastomia kyllä. Alastomia totuuden edessä, elämän ja ihmisen haurauden, tarvitsevuuden edessä, alla, takana, sivulla ja päällä. Tarvitsemme toisiamme, me kaikki. Olkaamme toistemme silmät, korvat, jalat, kädet. Siinä hauraudessa on kauneutta, voimaa. Voimaa tarvita, pyytää, olla sitä mitä olemme. Kaikkien puutteidemme kera. Puutteiden jotka tekevät meistä ainutlaatuisia, täydellisiä sellaisina kuin olemme. Alastomat kehomme tarvitsevat lämpöä, suojaa. Nautimme löylyn lämmöstä ja toistemme lämmöstä, yhteydestä, yhteisymmärryksestä, sisaruudesta.
Tatjana auttaa minut asemalle. Taluttaa, opastaa, kuljettaa. Ja junaan, ratikkaan, kauppaan, kotiin. Teen munavoita sokkona. Osaan tehdä. Ai miten hyvältä maistuu karjalanpiirakka munavoilla, kun en näe. Keskityn vain makuun, tuoksuun. Siihen miltä rapea ruiskuori tuntuu poskieni sisäpinnoilla. Rouskis. Lämmin karjalanpiirakka. Syömme ja puhumme toistemme suihin, tilaan välillämme. Keskustelut tulevat nautittavimmiksi, aidommiksi. Mennään heti syvälle, asioiden ytimiin. Pinta karisee, ei tarvitse päteä.
Käteni osuu kuumaan kattilaan, turhiin alahyllyillä roikkuviin tavaroihin joita en käytä. Miksi säilön näitä turhia tavaroita niin että ne haittaavat, estävät arkista aherrustani. Ovat tiellä! Sokeana sen vasta tajuan, tajuan laittaa sivuun asiat joita en juuri nyt tarvitse. Keskityn siis hetkeen, hidastan. Teen yhden asian kerralla. En ahnehdi. Nautin. Oliko tämä läsnäoloharjoitus? Luottamusharjoitus?
Ole sinä minun oppaani, minä olen sinun karttasi. Jaa tietosi, anna auliisti eteenpäin kaikki mitä sinulla on. Se on ainoa tapa kokea runsautta, antaa pois, päästää irti. Silloin on myös tilaa uusien asioiden tulla, jäädä, pysyä tai jatkaa matkaa.
Sisäinen näkökyky kehittyy. Tärkeimpiä asioita ei näe silmillään. Vain sydämellään näkee riittävän tarkasti.
 |
| Vasen silmä näki tämän |
 | |
| Oikea silmä näki tämän |
 |
| Näkymä ilman laseja |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti