Rakkaudentäyteinen päivä kehokulkuneuvossa

Oli helppo ihana päivä. Inspiraatiota, jakamista, virtausta, luovuutta. Laulua, musiikkia, hierontaa, tanssia, meditaatiota, yhteyttä. Luettelomaiseen tapaani jatkan. Söin ruisleipää. Istuin bussissa. Kävelin. Kävin kaupassa, ostin ravintoa – polttoainetta keholleni. Tankkasin mahalaukkuun makaronia. Availin ovia, puhuin ihmisille. Halasin ihmisiä, pidin heitä kädestä. Minun jalkateräni hierottiin. Roikuin pyörätuolissa olevan ihmisen päällä pää alaspäin. Hieroin ihmisselän ja kädet. Pitelin kynää oikean käden sormilla, kirjoitin. Käsien kautta annamme ja vastaanotamme. Käsieni kautta kulki seteleitä, kolikoita, tekstiilejä, mustikoita. Kaikki kiertää ikuisesti, energia muuttaa muotoaan. Solumme uusiutuvat jatkuvasti, kehomme on liikkeessä, muutostilassa.

Tämä varvas on sama varvas kuin 7 vuotta sitten, mutta siinä ei ole enää yhtään samoja soluja. Onko se siis sama varvas? Mikä tekee minusta minut? Miksi murehdin pieniä rintoja, karvaisia käsivarsia, finnejä kasvoissa? Eikö tämä keho annettu minulle juuri siksi että se on täydellinen kulkuneuvo sielulleni tässä elämässä! Se soveltuu tehtäväänsä viimeistä piirtoa myöten. Ja joku voi nähdä kauneutta karvoissani, rinnoissani, näppylöissäni, vaikka en aina itse näe. Tai koe, tunne tai kuule. Ja ehkä tämän kuulovaurionkin kehitin siksi ettei tarvitsisi kuulla kaikkia valituksia, rumia sanoja, ilkeitä viiltäviä loukkauksia. 

Montako senttiä on vyötärönympärys, entä kasvojen ryppyjen määrä? Vieläkö munasoluja riittää jos haluan hedelmöittyä tässä elämässä? Elänkö sata vuotta ja mitä elämälläni teen jos niin kauan täällä hengaan?

Riittääkö, riitänkö? Yletänkö? Kurkotan jotain onnea joka on aina ihan vähän tuonnempana. Ei koskaan tässä. Mitä jos vaan tykkäisin tästä lihaksikkaasta reidestäni, liian suurista ja liian sinisistä silmistäni, avautuneesta sydämestäni ja puhtaasta maksastani. Rakastaisin käsivarren luitani ja kietoisin ne itseni ympärille. Ihastelisin irtonaista nahkaani, lihasten päällä liukuvaa. Sanoisin polvilleni, varpailleni, lonkilleni: ”Kiitos että kuljetatte minua halki kaupungin vilinän, arvostan työtänne suuresti.” Ja hymyilen bussikuskille, vaikka sataa räntää ja on kylmä.

Kyllä rakkautta on. Jokaisessa hetkessä, hengenvedossa. Keuhkojen laajentuessa sydämen ympärillä, rakkautta on.

Ja kyllä, loppuelämäksi riittää tehtävää. Aion nauraa liikaa, liian kovaa ja väärissä kohdissa. Aion nauraa, laulaa, puhua, soittaa pianoa ja rumpuja, tanssia elämän sykkeen tahdissa. Aion hengittää hitaasti ja hartaasti, kiihkeästi ja ahnaasti. Aion kuunnella ja kuulla aitoja asioita, elää aitoa elämää, jolla on merkitystä. Ja aloitan sen nyt.  Olen jo se miksi aion tulla. Tässä täydellisessä kehokulkuneuvossa joka minulle on annettu, jonka otin ja valitsin. Täydellisin kehokulkuneuvo juuri tähän tarkoitukseen.  

Päivä sokkona

Sumenee, kaikki sulautuu. Äänet tunkee tajuntaan. Askeleet, puhe, erilaiset kengät, askellusten paino, rytmi, melodia. Olen jotenkin turvassa maailmalta. Ei jatkuvaa visuaalista tykitystä, silmien ärsytystä. Kaikki hiljenee, tulee pilveksi ympärilleni. Minut ympäröi turvallinen sumupilvi. Kun minä en näe maailmaa, ehkä maailmakaan ei näe minua. Keskityn enemmän hetkeen, hengitykseeni, asentoon. Hapuilen seiniä, hidastan askelta. Tunnen tämän reitin. Osaan kulkea tätä käytävää, mutta silti – missä seinä, ovi, ovenkahva? Tiedän että tämä ovi on ruskea, mutta näkisinkö sen ruskeana jos en tietäisi?

Vähän kauempana ylhäällä kattopaneelit. Tulinko koskaan ajatelleeksi että reunoilla tummaa, kattopaneelit vaaleita.  Ja valot.  Ne erottuu. Kattolamput. Makaan siis selälläni tässä airex-matolla. Kuinka kauan olen maannut? Verkkokalvot pehmeinä, vastaanottavina. Minä pehmeä, vastaanottava. Keho sumua, pumpulia. Jotenkin laajempi, ei niin selväpiirteinen. Näenkö siis kokonaisuuksia enemmän nyt? Ei niin kiire selittää koko ajan. Voin rauhassa vaipua ajatuksiini, jättää ympäristön havainnoinnin vähemmälle. Tiedostaa ajatukseni, olla lähempänä itseäni. Ei tarvitse juosta joka paikkaan koko ajan. Voi olla tässä vaan. Läsnä. Istua ilman sosialisoinnin pakkoa.  Ja kuitenkin siinä on vaara jäädä kuoreensa, tulla läpinäkyväksi, sumeaksi.  Onko vaarallista olla näkymätön? Onko näkymätön jos tuntuu siltä? Minä kuoressani? Vai onko kuori tullut pehmeäksi kerrokseksi, jonka voi läpäistä helposti. Huokoinen kuori. Ilmakuori. En voi mennä rikki, niinkö? Mihin siis kuorta tarvitsen?

Tulen riippuvaisemmaksi puheesta, toisten avusta, sanallisesta informaatiosta. Pärjääminen. Yksin, minä itte. Voiko kukaan pärjätä yksin? Emmekö kaikki tarvitse toisiamme?

Ja käyn sokkona saunassa, antaudun keskusteluun tuntemattoman kanssa. Yhtäkkiä tiedämmekin toisistamme aimo annoksen asioita. Emme olekaan enää tuntemattomia. Alastomia kyllä. Alastomia totuuden edessä, elämän ja ihmisen haurauden, tarvitsevuuden edessä, alla, takana, sivulla ja päällä. Tarvitsemme toisiamme, me kaikki. Olkaamme toistemme silmät, korvat, jalat, kädet. Siinä hauraudessa on kauneutta, voimaa. Voimaa tarvita, pyytää, olla sitä mitä olemme. Kaikkien puutteidemme kera. Puutteiden jotka tekevät meistä ainutlaatuisia, täydellisiä sellaisina kuin olemme. Alastomat kehomme tarvitsevat lämpöä, suojaa. Nautimme löylyn lämmöstä ja toistemme lämmöstä, yhteydestä, yhteisymmärryksestä, sisaruudesta.

Tatjana auttaa minut asemalle. Taluttaa, opastaa, kuljettaa. Ja junaan, ratikkaan, kauppaan, kotiin. Teen munavoita sokkona. Osaan tehdä. Ai miten hyvältä maistuu karjalanpiirakka munavoilla, kun en näe. Keskityn vain makuun, tuoksuun. Siihen miltä rapea ruiskuori tuntuu poskieni sisäpinnoilla. Rouskis. Lämmin karjalanpiirakka. Syömme ja puhumme toistemme suihin, tilaan välillämme. Keskustelut tulevat nautittavimmiksi, aidommiksi. Mennään heti syvälle, asioiden ytimiin. Pinta karisee, ei tarvitse päteä.

Käteni osuu kuumaan kattilaan, turhiin alahyllyillä roikkuviin tavaroihin joita en käytä. Miksi säilön näitä turhia tavaroita niin että ne haittaavat, estävät arkista aherrustani. Ovat tiellä! Sokeana sen vasta tajuan, tajuan laittaa sivuun asiat joita en juuri nyt tarvitse. Keskityn siis hetkeen, hidastan. Teen yhden asian kerralla. En ahnehdi. Nautin. Oliko tämä läsnäoloharjoitus? Luottamusharjoitus?

Ole sinä minun oppaani, minä olen sinun karttasi. Jaa tietosi, anna auliisti eteenpäin kaikki mitä sinulla on. Se on ainoa tapa kokea runsautta, antaa pois, päästää irti. Silloin on myös tilaa uusien asioiden tulla, jäädä, pysyä tai jatkaa matkaa.

Sisäinen näkökyky kehittyy. Tärkeimpiä asioita ei näe silmillään. Vain sydämellään näkee riittävän tarkasti.

Vasen silmä näki tämän

Oikea silmä näki tämän

Näkymä ilman laseja